Teksti on aika pitkä, mutta en osaa, enkä kyllä haluakkaan kiteyttää kaikkea lyhyesti. Toivottavasti mahdollisimman moni jaksaa lukea loppuun asti.
Mun matka on ollut pitkä ja välillä suunnattoman raskas. Oon käyny siinä matkalla henkisesti todella pohjalla ja sieltä itsensä saaminen tähän hetkeen on ollut todella kova työ. On ollu aamuja, kun ei oo halunnu kattoa peiliin, koska en tykänny siitä kaverista kuka sieltä katsoo takaisin. Onneksi mulla on ympärillä ihan mahtavia ja rakkaita ihmisiä, jotka on auttanu pahimmilla hetkillä ja saanu mut sieltä ylös. Mutta voi perkele mikä on ollut palkinto siitä kaikesta työstä! Ei pelkästään pesiksen kanssa, vaan että oon kasvanu ihmisenä todella paljon.
Koko matka on alkanut naskalina Ilmajoen Saveenkylän kyläkoululta missä asuttiin. Sielä pelattiin kaikkia mahdollisia lajeja, ja paljon. Mutta silti jo silloin oli selvää mikä on se ykkösjuttu. Oma rakkaus pesäpalloon on ollut alusta asti todella kova. Joskus noin 10vuotiaana sanoin lehtihaastatteluun, että haave on joskus voittaa Suomen Mestaruus ja unelma on olla Suomen paras. Nyt ne molemmat on totta! Lauantaina ja sen jälkeen fiilikset on ollut aika tunteikkaita. Mielessä on ollut paljon ajatuksia uran varrelta, aina juniorivuosista Superin kaikkiin joukkueisiin joissa oon pelannu. Kaikille niille jotka on ollu siinä matkalla mukana, ISO KIITOS! Jokainen mukana ollut on jollain tavalla vaikuttanu siihen missä oon nyt. Osa luonnollisesti enemmän ja osa vähemmän. Muutama heistä on pakko nostaa esille, koska he sen ansaitsevat.
Ensiksi pitää nostaa ne ketkä ovat varmasti tehneet sen suurimman ja elävät mun elämää edelleen mitä mahtavimmalla tavalla. Toivon että osaan antaa aikanaan omille lapsilleni edes osan siitä mitä oon teiltä saanu. Eli Isä ja äiti. Isä jo luonnollisesti sen takia, että hän on opettanu mulle sen kaiken perusasian pesiksestä millä oon päässy alkuun ja tänne asti. Mutta siinä matkalla ollaan opittu kunnioittamaan toisiamme ihan mahtavalla tavalla ja nykyään osataan myös kuunnella paremmin kuin koskaan. Se on vaatinu Isältäkin paljon (mutta uskoisin että oot itekkin tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan). Ja kyllä, tiedän että Isä elää aika paljon mun kautta ja mun uraa. Mutta tiedän aina, että hän tekee kaiken mun parhaaksi. Se on aika mahtavaa. Äiti. Mä en ees ymmärrä
sitä rakkauden määrää, millä Äiti jaksaa olla mukana aina ja huolehtia. Äidiltä oon saanu kaiken sen henkisen tuen mitä vain oon ikinä tarvinnu. Ei ole sellasta asiaa, mistä en ole voinu puhua. Ja aika paljon ollu välillä sulattelemista, mutta silti Äiti on aina jaksanu tukea ja auttaa. Ja tottakai myös Sanna, rakas siskoni! Se side mikä meillä on, on ihan mahtavaa! Melko paljon ollaan taidettu noita kahta edellistä koetella, mutta kaikki aina tietenki hyvällä. Aina kun tarvitaan toisiamme, niin ollaan valmiita tekemään melkein mitä vaan toisen eteen.
Nea. En oo varmasti aina se helpoin ihminen kotona ja kenen kans elää. Ja mun melko vahvojen mielipiteiden takia kotona on välillä melkosesti kestämistä. Puhumattakaan mun periaatteista ja elämän tyylistä. Kun jotain päätän, niin perkeles sehän on niin! Mutta silti mua vieläkin jaksetaan kotona kattella ja elää vierellä. Se vaatii melkosesti luonnetta ja rakkautta.
Ja sitten pesäpalloon. Muutama nimi vaatii sen, että on pakko kertoa tarina. Oma uran alamäki alkoi 2010 talvella, kun lautanen ei ollu paras kaveri. Muistan vieläkin tuon hetken, kun jokin “napsahti” päässä ja syöttäminen alkoi jännittää/pelottaa. Moni ei varmasti asiaa ymmärtäny. Eikä ihme, kun en halunnu siitä kenellekkään puhua. Menin vaan syvemmälle ja syvemmälle… Kunnes tuli se yks ihminen joka osas puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Matti Iivarinen! 2018 finaalien jälkeen koin yhden tunteikkaimmista hetkistä, kun käteltiin ja halattiin sarjan jälkeen. Sanat mitkä siinä tilanteessa ehdittiin sanoa jäivät ikuisesti mieleen. Me todellaki onnistuttiin! Oon urastani ikuisesti Matille velkaa, sillä ilman niitä puheluita mitä käytiin aikanaan, en varmasti olisi tässä!
Enkä voi olla unohtamatta Hyvinkään porukkaa. 2013 syksyllä alkoi sen pitkän alamäen taaperruksen jälkeen se aika, kun nollasin kaiken ja sain aloittaa puhtaalta pöydältä. Kosusen Jormalle ensiksi iso kiitos siitä, että uskalsi mut aikanaan hommata Hyvinkäälle. Tuon kammoisen lukkarin, jonka ura ei enää tuosta nouse. No on se saattanu vähä nousta. Ja varmasti isosti sen ansiosta, että Joppe uskalsi ottaa riskin! Ja Sirviön Sami, joka opetti mua pelaamaan kentällä tuon neljän vuoden ajan. Sellaista luottamuksen määrää mitä Sämpyltä sain, on vaikea selittää. Meille riitti nyökkäys kaarella ja tiedettiin mitä ajateltiin. Jos jokin on keskinäistä luottamusta kentällä, niin tuo on mun mielestä sitä ja sellaisen luottamuksen kanssa oli mahtava pelata. Ja vielä lisäksi joukkueet, taustat ja fanit. Teitä en unohda ikinä! Se mikä suhde sielä saatiin aikaan on melko hienoa.
Paljon jää vielä kiittämättä. Ystävät, kaverit, sukulaiset, fanit ja kaikki muut jotka tunnette tämän itseänne koskettavan. Kaikille teille kiitos! Sama kuin alussa. Ootte kaikki osa sitä mitä oon nyt saavuttanu. Ja jos tää vaikutti jonkun mielestä hyvästeiltä, tää ei todellakaa oo sitä! Ens kaudella nähdään taas ja lupaan olla ihan yhtä ihastuttava ja vihastuttava kuin ennenkin. Ja vähintään yhtä hyvä!